Silmäviski

Minä en koskaan juo. Yhtään. Se ei tarkoita että en tietäisi miltä viski maistuu. Tai voikukkamaito. Kummillakin on taito vetää silmät hieman kieroon ja naaman irveeseen noin muutenkin.

Nenän ja suun välillä on reitti. Joskus kun nauraa tai aivastaa jotain suussaan, saa todeta tämän empiirisesti. Näkkileivän palat nenässä eivät tunnu mukavalta. Nenän ja silmienkin välillä on reitti, vaikka tätä onneksi harvemmin pääsee toteamaan (joskin tarpeeksi paha poskiontelotulehdus voi työntää möhnää silmistäkin asti mikä on aika yök).

Minulla oli yksi kesä sellaisia silmätippoja jotka sisälsivät antibiootteja. Tulehdukseen katsokaas. Oikeastaanhan ne eivät olleet tippoja, kun nyt yksityiskohdista puhutaan, vaan oli kyse geelistä, jota piti jollain ilveellä saada silmään koskematta putkella tulehtunutta silmää. Sormellahan sen sinne liippasi, mikä ei ehkä olisi ollut tosin lääkärin mieleen.

Nyt suljen kaaren. Silmägeeli maistui pahalle, siis hyvin pahalle. Se maistui voikukkamaidon ja viskin sekoitukselle, ja se maku jäi suuhun tuntikausiksi. Sellainen ei ole kivaa.

Myöskään nuha ei ole kivaa, silloin saa kokea ilkeänä särkynä nielun laajuuden, kun jokin valuu ja aristaa paikkoja. Eivätkä kaikki yksityiskohdat aina ole kauniita.

Tiettyä herkkyyttä on, kun makaa pöydän alla ruokapöydän tuoleilla nukkumassa. Maailma on rauhallinen, keittiön valot sammuksissa, tuntuu kivalta. Voittaa kauhean kivityynyn milloin vain.