keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Unen lahja

Joskus kun olin pieni, oli unen saaminen vaikeata. Tämä on äärimmäisen vähättelevä sanavalinta, sillä vaikea kuvaa tilannetta vain hyvin hieman. Eikä kyse edes ollut siitä, enemmänkin oli hankalaa lopettaa olemasta hereillä, kaikki päivän aikana koettu, jokainen yksityiskohta kiersi kehää pään sisällä. Sen estäminen oli hieman kuin yrittäisi pitää vettä valumasta nyrkin sisältä, yhden kohdan kun saa pitämään niin toisaalta valuu. Ja jos päivän saikin sammumaan, niin mieleen syttyi päivistä seuraava tai sitten jokin satunnainen filosofinen miete.

Puoli tuntia valveilla maaten miettien sitä lukua kirjaa minkä juuri luki. Entä jos olisikin käynyt toisin, valinnat olisi ollut muut. Entä jos olisi vain sattunut osumaan johonkuhun toiseen, mitä päähenkilö sitten ja. Puoli tuntia ei ole mitään, puolessa tunnissa jos nukahti niin oli hämmennykselle aihetta. Kaksi tuntia sen sijaan oli tavallista, viisi tuntia hieman harvinaisempaa, seitsemän tuntia tuli valvottua vain joskus. Ehkä kerran kahdessa tai kolmessa viikossa.

Ehkä silloin en ollut vain väsynyt? Minä en tiedä, on tavallaan vaikea muistaa, koska enhän minä ylipäätään muista. Tai, tiedän että niinä öinä en ollut, en ainakaan yleensä. Joskus olin enkä siltikään voinut nukahtaa, mutta yleensä aivan valveilla makasin ja vain mietin ja makasin ja mietin. Huone pimeänä valot pois ja musiikki soi niin hiljaisella kuin mahdollista, asetettu sammumaan 60 minuutin jälkeen. Reilu puoli tuntia myöhemmin, juuri ennen musiikin sammumista nappia painamalla siihen tuli lisäaikaa. 50 minuuttia tällä kertaa, sillä tavoin soitin toimi, se antoi aina seuraavaksi pienimmän. Lopulta kun oli tavoitettu jo 10 minuuttiakin, piti aloittaa alusta tai maata hiljaisuudessa. Opein ulkoa soittimen kaukosäätimen kaikki napit, mitä ikinä tahdoin tehdä yön pimeydessä sillä laitteella, se kävi laittamatta valoja.

Silloin myös luin kirjoja paljon. Niitä luettiin kokonaisina, muistan lukeneeni jonain yönä Iskuryhmä Rainbowin, silloin oli kesä ja oli siksi ihan mahdollistakin valvoa aamukymmeneen kirjan kanssa. Sängyssä en nukahtanut sen jälkeenkään, kiipesin mäkeä ylös isompaan mökkiin, istuin nojatuoliin ja nukuin neljä tuntia.

Samalla tavoin luin kolme ensimmäistä Harry Potteria, kolmena eri yönä kerralla ja kokonaan. Neljännen luin kahtena, ja viidennen englanniksi viikossa eri öitä. Tätäkin muistellen otin toissaviikolla (vaiko jo sitä edeltäen?) tavoitteeksi lukea kaikki Potterit yhden viikon aikana. Nyt olen jo neljännen loppupuolella, enää en pysty lukemaan niin kuin ennen.

Minä en täysin tiedä miten opin nukkumaan, tai milloin. Tavallaan se on helpotus, että voi painaa pään tyynyyn ja tietää ettei siinä mene puolta tuntia kauempaa, ellei satu olemaan paha päivä. Mutta toisaalta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Enää en makaa neljää tuntia ihmetellen ihmissuhteita tai maailman syntyä, en valvo pohtien miksi tarinassa piti käydä niin surullisesti, miksi eivät osapuolet onnistuneet ymmärtämään toisiaan.

Se on muuten jännä yksityiskohta. Pienempänä minä oikeasti vietin hirveän paljon aikaa miettien miten konfliktit kirjoissa oltaisiin vältetty, jos olisi keskusteltu enemmän. Ja kirosin ihmisten typeryyttä.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Sinut vangitsin kuin neitoperhon

Kirjoitan tämän merkinnän nyt heti, sillä nostalgia on vaikea tunne, se räpyttelee lasipurkissa ja hajoaa hiljalleen tomuksi jos sitä pitää vangittuna liian pitkään. Minä rakastan nostalgiaa, rakastan sen siipien sykettä ja tulikärpäskehoa, rakastan muistoja ja niihin heittäytymistä.

Hectorilla on kappale, tai kaksikin. Niillä on sama nimi, osat vain eroavat toisistaan. Olen aina pitänyt niistä molemmista, joskin eri syistä. Aion nyt eritellä sitä vähän, nostalgiapuuskassani. Laitan neulan rahisemaan soittimeen, puhallan pölyt pois sen päältä ja suljen silmäni. Odottakaahan hetkinen.

...ja varjoni tunne mua ei.

Nuo sanat yhdistän poikaan, vihreisiin silmiin ja hetkeen, jona istuimme vuoteella. "Haluaisin joskus ostaa soittimen, istua ja kutsua ystäviäni kuuntelemaan", hän sanoi. Minä vain hymyilin hiljaa. Muistan ensimmäiset säröt siinä suhteessa, muistan kuinka minuun sattui ja se kaikki revittiin auki kun katselin, miten pudotin maitopurkin ja se toinen poika hymyili, vasemmassa poskessa kuoppa ja silmissä liikaa lämpöä, liian paljon välittämistä, ja minä soitin ja kerroin, etten enää pysty.

Mä teen lumilinnan ja aamulla nään
joku maahan sen polkenut on
nyt ennalta aavistaa voin joka sään
talvet syksyiksi muuttuneet on


Muistan tämän tammikuulta. Ulkona sataa lunta, siskoni rakentaa lumiukkoa pikkuveljien kanssa. Yllättäen alkaa sataa räntää, puuha on jätettävä kesken. Kaksi palloa päällekkäin - seuraavana aamuna niitä on jäljellä enää yksi. Kerran, kauan sitten, minä muovailin poronverestä kakkuja Muoniossa ja se hyytyi sormiin, sisällä oli kylmä, mutta me selvisimme. Ja linja-auton takaosassa, kotimatkalla niistä partiokisoista, me lauloimme ja kirjoitimme ikkunan huurteeseen nörttilyhenteitä. Opin silloin mitä tarkoittaa wtf.

oli suolainen ilma ja tähtien vyö
ne hetkessä pois pyyhittiin


Jyväskylä. Me makaamme kaikki seitsemän kiipeilytelineen naruverkostossa, minä kerron missä on Kassiopeia ja valokuvassa näytän punasilmäiseltä. Hameessani on kiliseviä tiukuja. Kun juoksemme katua pitkin, viisi meistä käsikynkässä, yksi kompastuu ja keräännymme kaikki halaamaan häntä. Minä rakastan teitä, vaikka sitä kaikkea ei enää koskaan ole.

nyt pahvista leijani taitoin
sen pilviin mä nousemaan sain


En ole koskaan lennättänyt leijaa. Haluaisin kyllä. Muistan Tanskassa seisseeni suurella ruohokentällä, taivasta vasten kaksi kirkaanpunaista leijaa. Zoomasimme niihin kameralla, muoto oli perhosen. Ja seuraavana aamuna minulla oli kuumetta ja korviin sattui. Muut lähtivät vaellukselle, minä jäin kirjoittamaan telttaan tarinaa, jota en koskaan julkaissut, koska annoin sen tanskalaispojalle - pojalle, joka osasi sanoa suomeksi vain "Alkemia" ja "Olet kiva". Hänen kaksoisveljensä antoi minulle pizzanpalansa kun tiputin omani maahan ja se meni likaiseksi.

tuo kaipuuni menneeseen aikaan
mua piiskaa ja kasvoille lyö
en uskoa tahtoisi taikaan
josta muistuttaa vain joku yö


Kahdeksan on pyhä luku. Muistan kuinka nukuimme pitäen toisiamme kädestä, muistan aamun hiljaiset tunnit kun lähdin ollakseni katsomatta. Muistan Toijalan aamuvarhaisella, rohtuneen lasten leikkikarusellin ja kiskoja piiskaavan tihkusateen. Muistan baarin pöydälle unohtuneen lasin, jonka poimin ystävälleni. Muistan neulaset sukkien läpi ja kaukaa kantautuvat laulut kiveltä. Muistan hattuvarkauteni.

taas törmäilen sääntöihin jyrkkiin
yhä harvemmin hymyillä voin


Sääntöjä, sääntöjä, sääntöjä. Muistan toisen lukiovuoden kevään ja ahdistuksen, päivämäärät jolloin piti olla valmista. Muistan kiellon joulukuussa, kun meidät yritettiin pyyhkäistä olemasta olemassa. Muistan viime kevään ja harvinaiset hymyt, harmaan taivaan ja surulliset aamut kassakoneen raksuttaessa. Muistan maailman suurimman kirjastolaskun.

Nostalgia on kaunista, mutta siitä on vaikea saada otetta. Se voi olla harmaata ja rapistunutta, se voi olla kullankeltaista kuin laimea tee tai höhtyväistä kuin vaahtokarkki. Nostalgiaan on mukava sukeltaa.

Mutta pinnalle on aina hyvä nousta.

Entrooppi

Minä löysin pöydältä laastarin. Se oli liimapullon, saippuakuplapuhaltimen ja intialaistyylisen kynttiläasetin vieressä. Laitoin sen kirjekuoreen samalla kuin metrin paperia, lähetän sen tytölle jonka kulmakarvasta puuttuu pala. Se ei ollut mitenkään täysin selvää, laastarin sijaan olisin voinut lähettää ruusun terälehden tai 70-lukulaisen kokoelmakasetin. Vaihtoehtoja siis oli, sen sijaan helpompi oli tietää mikä ei mahdu kirjekuoreen tai painaa liikaa, lintuveistokset ja pienet kirjat ja cd-levyt ja kaikki pienet rasiat.

Minun pöytäni heijastaa minun elämääni. Siihhen on ladottu vieri viereen asioita jotka on minulle tärkeitä ja asioita joita pidän kauniina ja asioita jotka minulla ovat työn alla nyt tai hetki sitten tai kohta. Vaseliinipurkki kertoo siitä kun yritin luoda värjäävää ihovoidetta, Harry Potterit muistuttavat lukumaratonprojektista, lehdet joita ei ole heitetty pois näyttävät kiinnostuneelta millaisia lehtiä luen. Nuottikirjoihin on kirjoitettu musiikkiharrastus ja osin -makukin.

Järjestystä ei ole, kaikki on vain vieri vieressä ja mikä mihinkin suuntaan. Jos minkä vain kynttilän pöydällä sytyttäisi, olisi seurauksena tulipalo ja lukeakseen mitään pöydältä on järjestettävä uudelleen tai pudotettava lattialle. Mikään ei silti ole pöydällä satunnaisesti, vaikka tämän suhteen vaaditaan uskoa, minulla ei ole todistetta väitteelle. Katsomalla ja tutkimalla minun pöytääni oppii luultavasti enemmän kuin katsomalla ja tutkimalla suoraan minua itseäni.

Uskon, ettei tämä ole poikkeuksellista, eri ihmiset vain levittävät elämänsä näkyviin eri tavoin ja eri paikkoihin. Uskon, ettei tämä ole myöskään yksikäsitteistä, oikealla näkökulmalla voi löytää useampia paikkoja joihin olen levittänyt elämäni. Sen kun tutkii yksityiskohtia.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Ja kummaa unta näin

Nyt aion puhua heräämisestä.

Tänä aamuna herätessäni olin kovin väsynyt. Kellon tikitys särki korvissa, jalat olivat kömpelöt ja vasta kipu muutti ympäristön todelliseksi kun kolautin varpaani sänkyni metallitolppaan.

Herääminen on vaikeaa. Aamuisin, kello puoli viisi kesällä, on hankalaa nousta. Minä olen aamuihminen, kunhan pääsen ylös asti. Rakastan usvaa, pidän pyöräni natisevista renkaista ja vihreistä viljapelloista, auringon leikistä kosken pärskeissä kun pyöräilen sen yli. Pidän hiljaisesta tavasta, jolla minun ja työtoverini teot täydentävät toisiaan, pidän kahvihetkistä takahuoneessa ja tavaroiden asettelusta paikoilleen kuin ne olisivat suuren palapelin osasia.

Minä en pidä heräämisistä keskellä yötä, hikisenä ja silmät vauhkoina. En pidä siitä, kuinka kieriskelen ja kiskon peittoa vuoroin ylleni, vuoroin pois. En pidä kynnenjäljistä kämmenen ihossa, en päänsärystä, en vatsakrampeista kerran kuussa. En pidä siitä, kuinka keskellä tuollaisia öisiä heräämisiä herään myös todellisuuteen ja tajuan, että jotain on taas tekemättä.

Minä en pidä herätysliikkeistä, jos ne ovat liian fundamentalistisia. Ihmisiä saa herättää ajattelemaan, mutta heitä ei pitäisi herättää vain toiseen uneen, jos he ovat jo aiemmin kuorsanneet täyttä päätä. Heräämisen pitää olla todellista, ei valetta.

Viime yönä minä näin unta. Kun heräsin, maailma oli taas askeleen lähempänä.