Unen lahja

Joskus kun olin pieni, oli unen saaminen vaikeata. Tämä on äärimmäisen vähättelevä sanavalinta, sillä vaikea kuvaa tilannetta vain hyvin hieman. Eikä kyse edes ollut siitä, enemmänkin oli hankalaa lopettaa olemasta hereillä, kaikki päivän aikana koettu, jokainen yksityiskohta kiersi kehää pään sisällä. Sen estäminen oli hieman kuin yrittäisi pitää vettä valumasta nyrkin sisältä, yhden kohdan kun saa pitämään niin toisaalta valuu. Ja jos päivän saikin sammumaan, niin mieleen syttyi päivistä seuraava tai sitten jokin satunnainen filosofinen miete.

Puoli tuntia valveilla maaten miettien sitä lukua kirjaa minkä juuri luki. Entä jos olisikin käynyt toisin, valinnat olisi ollut muut. Entä jos olisi vain sattunut osumaan johonkuhun toiseen, mitä päähenkilö sitten ja. Puoli tuntia ei ole mitään, puolessa tunnissa jos nukahti niin oli hämmennykselle aihetta. Kaksi tuntia sen sijaan oli tavallista, viisi tuntia hieman harvinaisempaa, seitsemän tuntia tuli valvottua vain joskus. Ehkä kerran kahdessa tai kolmessa viikossa.

Ehkä silloin en ollut vain väsynyt? Minä en tiedä, on tavallaan vaikea muistaa, koska enhän minä ylipäätään muista. Tai, tiedän että niinä öinä en ollut, en ainakaan yleensä. Joskus olin enkä siltikään voinut nukahtaa, mutta yleensä aivan valveilla makasin ja vain mietin ja makasin ja mietin. Huone pimeänä valot pois ja musiikki soi niin hiljaisella kuin mahdollista, asetettu sammumaan 60 minuutin jälkeen. Reilu puoli tuntia myöhemmin, juuri ennen musiikin sammumista nappia painamalla siihen tuli lisäaikaa. 50 minuuttia tällä kertaa, sillä tavoin soitin toimi, se antoi aina seuraavaksi pienimmän. Lopulta kun oli tavoitettu jo 10 minuuttiakin, piti aloittaa alusta tai maata hiljaisuudessa. Opein ulkoa soittimen kaukosäätimen kaikki napit, mitä ikinä tahdoin tehdä yön pimeydessä sillä laitteella, se kävi laittamatta valoja.

Silloin myös luin kirjoja paljon. Niitä luettiin kokonaisina, muistan lukeneeni jonain yönä Iskuryhmä Rainbowin, silloin oli kesä ja oli siksi ihan mahdollistakin valvoa aamukymmeneen kirjan kanssa. Sängyssä en nukahtanut sen jälkeenkään, kiipesin mäkeä ylös isompaan mökkiin, istuin nojatuoliin ja nukuin neljä tuntia.

Samalla tavoin luin kolme ensimmäistä Harry Potteria, kolmena eri yönä kerralla ja kokonaan. Neljännen luin kahtena, ja viidennen englanniksi viikossa eri öitä. Tätäkin muistellen otin toissaviikolla (vaiko jo sitä edeltäen?) tavoitteeksi lukea kaikki Potterit yhden viikon aikana. Nyt olen jo neljännen loppupuolella, enää en pysty lukemaan niin kuin ennen.

Minä en täysin tiedä miten opin nukkumaan, tai milloin. Tavallaan se on helpotus, että voi painaa pään tyynyyn ja tietää ettei siinä mene puolta tuntia kauempaa, ellei satu olemaan paha päivä. Mutta toisaalta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Enää en makaa neljää tuntia ihmetellen ihmissuhteita tai maailman syntyä, en valvo pohtien miksi tarinassa piti käydä niin surullisesti, miksi eivät osapuolet onnistuneet ymmärtämään toisiaan.

Se on muuten jännä yksityiskohta. Pienempänä minä oikeasti vietin hirveän paljon aikaa miettien miten konfliktit kirjoissa oltaisiin vältetty, jos olisi keskusteltu enemmän. Ja kirosin ihmisten typeryyttä.

Sinut vangitsin kuin neitoperhon

Kirjoitan tämän merkinnän nyt heti, sillä nostalgia on vaikea tunne, se räpyttelee lasipurkissa ja hajoaa hiljalleen tomuksi jos sitä pitää vangittuna liian pitkään. Minä rakastan nostalgiaa, rakastan sen siipien sykettä ja tulikärpäskehoa, rakastan muistoja ja niihin heittäytymistä.

Hectorilla on kappale, tai kaksikin. Niillä on sama nimi, osat vain eroavat toisistaan. Olen aina pitänyt niistä molemmista, joskin eri syistä. Aion nyt eritellä sitä vähän, nostalgiapuuskassani. Laitan neulan rahisemaan soittimeen, puhallan pölyt pois sen päältä ja suljen silmäni. Odottakaahan hetkinen.

...ja varjoni tunne mua ei.

Nuo sanat yhdistän poikaan, vihreisiin silmiin ja hetkeen, jona istuimme vuoteella. "Haluaisin joskus ostaa soittimen, istua ja kutsua ystäviäni kuuntelemaan", hän sanoi. Minä vain hymyilin hiljaa. Muistan ensimmäiset säröt siinä suhteessa, muistan kuinka minuun sattui ja se kaikki revittiin auki kun katselin, miten pudotin maitopurkin ja se toinen poika hymyili, vasemmassa poskessa kuoppa ja silmissä liikaa lämpöä, liian paljon välittämistä, ja minä soitin ja kerroin, etten enää pysty.

Mä teen lumilinnan ja aamulla nään
joku maahan sen polkenut on
nyt ennalta aavistaa voin joka sään
talvet syksyiksi muuttuneet on

Muistan tämän tammikuulta. Ulkona sataa lunta, siskoni rakentaa lumiukkoa pikkuveljien kanssa. Yllättäen alkaa sataa räntää, puuha on jätettävä kesken. Kaksi palloa päällekkäin - seuraavana aamuna niitä on jäljellä enää yksi. Kerran, kauan sitten, minä muovailin poronverestä kakkuja Muoniossa ja se hyytyi sormiin, sisällä oli kylmä, mutta me selvisimme. Ja linja-auton takaosassa, kotimatkalla niistä partiokisoista, me lauloimme ja kirjoitimme ikkunan huurteeseen nörttilyhenteitä. Opin silloin mitä tarkoittaa wtf.

oli suolainen ilma ja tähtien vyö
ne hetkessä pois pyyhittiin

Jyväskylä. Me makaamme kaikki seitsemän kiipeilytelineen naruverkostossa, minä kerron missä on Kassiopeia ja valokuvassa näytän punasilmäiseltä. Hameessani on kiliseviä tiukuja. Kun juoksemme katua pitkin, viisi meistä käsikynkässä, yksi kompastuu ja keräännymme kaikki halaamaan häntä. Minä rakastan teitä, vaikka sitä kaikkea ei enää koskaan ole.

nyt pahvista leijani taitoin
sen pilviin mä nousemaan sain

En ole koskaan lennättänyt leijaa. Haluaisin kyllä. Muistan Tanskassa seisseeni suurella ruohokentällä, taivasta vasten kaksi kirkaanpunaista leijaa. Zoomasimme niihin kameralla, muoto oli perhosen. Ja seuraavana aamuna minulla oli kuumetta ja korviin sattui. Muut lähtivät vaellukselle, minä jäin kirjoittamaan telttaan tarinaa, jota en koskaan julkaissut, koska annoin sen tanskalaispojalle - pojalle, joka osasi sanoa suomeksi vain "Alkemia" ja "Olet kiva". Hänen kaksoisveljensä antoi minulle pizzanpalansa kun tiputin omani maahan ja se meni likaiseksi.

tuo kaipuuni menneeseen aikaan
mua piiskaa ja kasvoille lyö
en uskoa tahtoisi taikaan
josta muistuttaa vain joku yö

Kahdeksan on pyhä luku. Muistan kuinka nukuimme pitäen toisiamme kädestä, muistan aamun hiljaiset tunnit kun lähdin ollakseni katsomatta. Muistan Toijalan aamuvarhaisella, rohtuneen lasten leikkikarusellin ja kiskoja piiskaavan tihkusateen. Muistan baarin pöydälle unohtuneen lasin, jonka poimin ystävälleni. Muistan neulaset sukkien läpi ja kaukaa kantautuvat laulut kiveltä. Muistan hattuvarkauteni.

taas törmäilen sääntöihin jyrkkiin
yhä harvemmin hymyillä voin

Sääntöjä, sääntöjä, sääntöjä. Muistan toisen lukiovuoden kevään ja ahdistuksen, päivämäärät jolloin piti olla valmista. Muistan kiellon joulukuussa, kun meidät yritettiin pyyhkäistä olemasta olemassa. Muistan viime kevään ja harvinaiset hymyt, harmaan taivaan ja surulliset aamut kassakoneen raksuttaessa. Muistan maailman suurimman kirjastolaskun.

Nostalgia on kaunista, mutta siitä on vaikea saada otetta. Se voi olla harmaata ja rapistunutta, se voi olla kullankeltaista kuin laimea tee tai höhtyväistä kuin vaahtokarkki. Nostalgiaan on mukava sukeltaa.

Mutta pinnalle on aina hyvä nousta.

Entrooppi

Minä löysin pöydältä laastarin. Se oli liimapullon, saippuakuplapuhaltimen ja intialaistyylisen kynttiläasetin vieressä. Laitoin sen kirjekuoreen samalla kuin metrin paperia, lähetän sen tytölle jonka kulmakarvasta puuttuu pala. Se ei ollut mitenkään täysin selvää, laastarin sijaan olisin voinut lähettää ruusun terälehden tai 70-lukulaisen kokoelmakasetin. Vaihtoehtoja siis oli, sen sijaan helpompi oli tietää mikä ei mahdu kirjekuoreen tai painaa liikaa, lintuveistokset ja pienet kirjat ja cd-levyt ja kaikki pienet rasiat.

Minun pöytäni heijastaa minun elämääni. Siihhen on ladottu vieri viereen asioita jotka on minulle tärkeitä ja asioita joita pidän kauniina ja asioita jotka minulla ovat työn alla nyt tai hetki sitten tai kohta. Vaseliinipurkki kertoo siitä kun yritin luoda värjäävää ihovoidetta, Harry Potterit muistuttavat lukumaratonprojektista, lehdet joita ei ole heitetty pois näyttävät kiinnostuneelta millaisia lehtiä luen. Nuottikirjoihin on kirjoitettu musiikkiharrastus ja osin -makukin.

Järjestystä ei ole, kaikki on vain vieri vieressä ja mikä mihinkin suuntaan. Jos minkä vain kynttilän pöydällä sytyttäisi, olisi seurauksena tulipalo ja lukeakseen mitään pöydältä on järjestettävä uudelleen tai pudotettava lattialle. Mikään ei silti ole pöydällä satunnaisesti, vaikka tämän suhteen vaaditaan uskoa, minulla ei ole todistetta väitteelle. Katsomalla ja tutkimalla minun pöytääni oppii luultavasti enemmän kuin katsomalla ja tutkimalla suoraan minua itseäni.

Uskon, ettei tämä ole poikkeuksellista, eri ihmiset vain levittävät elämänsä näkyviin eri tavoin ja eri paikkoihin. Uskon, ettei tämä ole myöskään yksikäsitteistä, oikealla näkökulmalla voi löytää useampia paikkoja joihin olen levittänyt elämäni. Sen kun tutkii yksityiskohtia.

Ja kummaa unta näin

Nyt aion puhua heräämisestä.

Tänä aamuna herätessäni olin kovin väsynyt. Kellon tikitys särki korvissa, jalat olivat kömpelöt ja vasta kipu muutti ympäristön todelliseksi kun kolautin varpaani sänkyni metallitolppaan.

Herääminen on vaikeaa. Aamuisin, kello puoli viisi kesällä, on hankalaa nousta. Minä olen aamuihminen, kunhan pääsen ylös asti. Rakastan usvaa, pidän pyöräni natisevista renkaista ja vihreistä viljapelloista, auringon leikistä kosken pärskeissä kun pyöräilen sen yli. Pidän hiljaisesta tavasta, jolla minun ja työtoverini teot täydentävät toisiaan, pidän kahvihetkistä takahuoneessa ja tavaroiden asettelusta paikoilleen kuin ne olisivat suuren palapelin osasia.

Minä en pidä heräämisistä keskellä yötä, hikisenä ja silmät vauhkoina. En pidä siitä, kuinka kieriskelen ja kiskon peittoa vuoroin ylleni, vuoroin pois. En pidä kynnenjäljistä kämmenen ihossa, en päänsärystä, en vatsakrampeista kerran kuussa. En pidä siitä, kuinka keskellä tuollaisia öisiä heräämisiä herään myös todellisuuteen ja tajuan, että jotain on taas tekemättä.

Minä en pidä herätysliikkeistä, jos ne ovat liian fundamentalistisia. Ihmisiä saa herättää ajattelemaan, mutta heitä ei pitäisi herättää vain toiseen uneen, jos he ovat jo aiemmin kuorsanneet täyttä päätä. Heräämisen pitää olla todellista, ei valetta.

Viime yönä minä näin unta. Kun heräsin, maailma oli taas askeleen lähempänä.

Silmäviski

Minä en koskaan juo. Yhtään. Se ei tarkoita että en tietäisi miltä viski maistuu. Tai voikukkamaito. Kummillakin on taito vetää silmät hieman kieroon ja naaman irveeseen noin muutenkin.

Nenän ja suun välillä on reitti. Joskus kun nauraa tai aivastaa jotain suussaan, saa todeta tämän empiirisesti. Näkkileivän palat nenässä eivät tunnu mukavalta. Nenän ja silmienkin välillä on reitti, vaikka tätä onneksi harvemmin pääsee toteamaan (joskin tarpeeksi paha poskiontelotulehdus voi työntää möhnää silmistäkin asti mikä on aika yök).

Minulla oli yksi kesä sellaisia silmätippoja jotka sisälsivät antibiootteja. Tulehdukseen katsokaas. Oikeastaanhan ne eivät olleet tippoja, kun nyt yksityiskohdista puhutaan, vaan oli kyse geelistä, jota piti jollain ilveellä saada silmään koskematta putkella tulehtunutta silmää. Sormellahan sen sinne liippasi, mikä ei ehkä olisi ollut tosin lääkärin mieleen.

Nyt suljen kaaren. Silmägeeli maistui pahalle, siis hyvin pahalle. Se maistui voikukkamaidon ja viskin sekoitukselle, ja se maku jäi suuhun tuntikausiksi. Sellainen ei ole kivaa.

Myöskään nuha ei ole kivaa, silloin saa kokea ilkeänä särkynä nielun laajuuden, kun jokin valuu ja aristaa paikkoja. Eivätkä kaikki yksityiskohdat aina ole kauniita.

Tiettyä herkkyyttä on, kun makaa pöydän alla ruokapöydän tuoleilla nukkumassa. Maailma on rauhallinen, keittiön valot sammuksissa, tuntuu kivalta. Voittaa kauhean kivityynyn milloin vain.

Mies, joka myi ukkosenjohdattimia

Tänään minä ymmärsin asioita. Tarkalleen ottaen kolme. Kerron siis niistä.

Ensinnäkin, joskus sitä huomaa, että kliseetkin voivat olla kauniita. Ajatuksiini hypähti jostakin lause, vain yksi ainoa lause, enkä voi käyttää sitä missään sillä se kuulostaa jo valmiiksi kovin kliseiseltä. Taidan siis kertoa sen tässä blogimerkinnässä.

Sinä yönä hän maalasi maailman, ja se oli kaunis.

Pidän tuosta ajatuksena paljon. Sitä ei voi kuitenkaan koskaan käyttää, koska se on jo itsessään kulunut, sen kauneus on rispaantunut ohueksi. Haluaisin mielelläni aloittaa sillä tarinan, mutta se on valitettavasti mahdotonta. Ihmiset polkevat kauneuden maahan, vetävät sen hennon pinnan raastinrautaa vasten, purevat hampaillaan ja sylkäisevät pois kuin makunsa menettäneen purukumin. Se on minusta kovin surullista.

Toiseksi ymmärsin, miten paljon pidän erään henkilön äänestä. Se on hyvin monipuolinen, vaikka hän yleensä puhuukin tietyllä tavalla. Eglanniksi siinä oli paljon enemmän sävyjä, hänen nauraessaan se oli tiivis kuin pelastushuopa ja yhtä lämmin kuin poskea kutittava auringonsäde keväisin. Pidän siitä miltä se kuulostaa hienostelevaa taiteilijaa matkittaessa. Ylipäätään pidän siitä kovasti.

Kolmanneksi tajusin, etten saa koskaan mitään tehtyä. Kalenterini hehkuu merkintöjä ja työmääriä, määräaikoja ja ties mitä. Ei minusta ole siihen. Luojan kiitos lukuloma alkaa pian ja sitten voin nukkua aamuisin myöhään ja keskittyä. Järjestelmä kahlitsee, tukahduttaa.

Pääntäyttämisen taito

Mikä on sattuma? Tähdenlento voi olla sellainen, vaikka kuulemma niitä tapahtuu useinkin. Tutun ihmisen tapaaminen vieraassa kaupungissa? Juna-asemien läpii kulkee hirveät määrät ihmisiä, ei ole sattuma eikä mikään nähdä joku sellaisen tietämillä. Ja toisaalta kylläpä on. Jos yhdessä junassa on paikat yli tuhannelle ihmiselle, ja minun lippu käskee istumaan sen yhden tutun viereen, niin kyllä se on sattuma, vaikka joku tulisikin kertomaan, että itse asiassa aika varmasti tunsin useammankin kuin yhden ihmisen kyseisestä junasta (erityisesti kun mielessä olevassa tapauksessa olin muutenkin menossa viettämään kyseisen ihmisen kanssa viikonloppua).

Sattumia ei ole, ja toisaalta niitä on oltava. Ne tuovat elämään makua ja mielenkiintoa, ja kylmimmänkin matemaatikon voi vakuuttaa siitä, että kvanttitasolla (kun puhutaan kvarkeista) on sattuma oikeasti olemassaoleva asia. Tiesittekö, että maailmankaikkeudessa pitäisi fysiikan lakien mukaan olla sama määrä materiaa ja antimateriaa, mutta näin ei ole? Tiedättekö mitä fyysikot ovat tähän keksineet syyksi? Sattuman.

Sattuma ei ole vain nopanheittoja ja silmälukuja. Sattuma on sitä, että pitää silmät ja mielen auki. Jossain psykologiadokumentissa kerrottiin, että onnekkaat ihmiset ovat niitä, jotka huomioivat enemmän asioita.

Kun kuljen kadulla, minä katson jokaisen ohimenevän kasvon läpi nähdäkseni onko joukossa tuttuja. Ja joskus sattumalta on. Näin ei käy ihmiselle, joka kävelee vain ihmisvirran läpi huomioimatta ketään. Sattumaa voi siis kerätä, sen lisäksi että siihen voi uskoa. Ja sattumaa kannattaa kerätä, sillä se palkitsee ja ruokkii itseään, kun on löytänyt sattuman, löytää pian toisenkin, ja ne tuovat aina yhtä hyvän mielen.

Ja jos on lähtenyt tälle tielle, huomaa pian omistavansa kasan tarinoita joita kertoa, tai kirjoittaa ylös. Ja kun on tälle tielle lähtenyt, voi jo alkaa täyttämään päätään, asettaa mieleen kaiken sen minkä näkee ja enemmän, niin että lopulta mieli tulvii yli. Ja sen jälkeen voi vain kirjoittaa ja kirjoittaa, ja katsoa, josko olisi jotain viisaanpuoleistakin erehtynyt sanomaan.

Se on minun neuvoni elämässä.

Pakkasen tuoksu

Tämä aamuna heräsin ja minua väsytti kovin. Huoneessani on kylmä kuten jo kerroin, ja peiton alla lämmin, paitsi varpailla koska peitto ei ole tarpeeksi pitkä. Unohdin Nestorin Tampereelle - pitäkää siitä huolta. Sen naarmuisesta kuonosta, nuhjaantuneesta ja nukkaantuneesta turkista, silmistä jotka katsovat yhä haikeammin maailmaa. Se on minun ystäväni enkä halua että sillä on kova ikävä.

Suomensin esperantoa ja se vei paljon aikaa. Minun ajatukseni ovat sekavaa höttöä koska väsyttää, ja mieleni on täynnä piirakoita, johtuen jostain minkä moni yämän blogin mahdollisista lukijoista ymmärtää tänään, mutta vuoden päästä mikäli joku tänne eksyy, on koko tarina taas hämärän peitossa. Pidän siitä. Pidän viittauksista joita ei ymmärretä, Bostonin teekutsuista ja kuvernööri Bobreaun murhasta. Se tekee minut onnelliseksi, silloinkin kun en oivalla mutta joku jaksaa selittää.

Minun sormeni ovat aina kylmät. Se on yksi syy miksi pidän puolen litran kupeistani. Ne ovat sveitsiläisiä, vain kaksi kappaletta, ja ostin ne Helsingin Töölönlahden kirpputorilta kun oli kesä. Helsinki on kovin kaunis kesäisin, paljon lokkeja ja toreja ja mansikoita ja me istuimme Tuomiokirkon portailla ja puhuimme siitä miten historian pääsykokeisiin kannattaisi lukea siellä, ja olen harkinnut. Myös Turkua ja Savonlinnaa, samasta syystä - ehkä se kaikki valuisi helpommin päähäni jos lukisin historiallisella paikalla.

Mutta siitä mukista. Se on tummanvaaleanhaaleankermanruskea, lasite säröilee, ja vaakunat kuvaavat jotakin Sveitsin alueita, en tiedä miksi niitä kutsutaan. Toisessa kupeista on roso aivan kahvan vieressä. Kahva on pyöreä ja iso, siitä saa hyvin otteen, mutta jos juo teetä on kuppi jo liian valtaisa, joten lähinnä cappucino tai puolet siitä teelle. Mmh.

Aion kirjoittaa supersankaritarinan ja minä kirjoitan tuntoaistillani, sillä lupasin tehdä niin. Ei aavistustakaan mitä siitä tulee, mutta katsotaan.

Bussipysäkin takana puistopenkillä

Lumella on tapana sataa enemmän lamppujen ympärillä kuin muualla. Seurasin ilmiötä tänään, kun puiston lamput syttyivät päälle puoli viideltä. Lähellä vieressä parveili suuret määrät ihmisiä, kaksi punaista pipoa sadan kylmissään odottavan joukossa, bussi oli jo melkein viisi minuuttia myöhässä. Toiseen suuntaan katsoessa näki Tammerkosken, joka ei koskaan jäädy, ja sen takana jossain kaukana Näsinneulan, joka vilkutti punaista valoa. Teatterikahvila mainosti näytelmiä, jotain tohvelisankarista, ja tehdas ei syössyt savua, vaan valutti. Se kulki enemmän alaspäin kuin ylöspäin, vaikka silti katosi kaikki taivaalle uusiksi pilviksi.

Bussi tuli, ja palelevat nousivat kyytiin. Toinen punainen valo vilkkui hotellin katolla, ja korttelin kulmassa oli talo, jonka katolla kohosi unohtunut joulukuusi valoineen.

Opiskelen ajoittain matematiikkaa. Sekin maailma on tavallaan kaunis, tavalla millä sen yksityiskohdat ovat kaikki järjestelmällisiä ja sopivat täydellisesti yhteen. Suuren suuri taideteos, jota tuhannet ja kymmenet numeromielet ovat yhdessä rakentaneet. Suurin harmi on siinä, että kaikkien taideteosten kuvitellaan koskevan todellisuutta.

Nyt siirryn ajasta toiseen.

Unue, ni ne povas aĉeti mondon.

Televisio sammui kovaäänisesti. Siellä oli dokumentti, kaikkien ihot olivat uppopaistetun värisiä. Pienet lapset laitettiin solariumiin ennen kulmien nyppimistä ennen tanssikisoja. Poika jolla oli sata pisamaa naamassa hymyili kertoessaan kokemuksistaan.

Due, ni ne rajtas fari tion.

Kaikki yksityiskohdat eivät aina liity mihinkään, mutta ne voivat liittyä, ja joskus niiden olettaa liittyvän. Jos minä kertoisin, että lauseet ovat esperantoa, selvittäisitkö mitä ne tarkoittavat?

Amu viajn malamikojn!
Iufoje tio estas malfacila.

Hiljaisuus on musiikkina kaunis. Olen kertonut siitä usein, mutta en aina muista kelle. Muistan asioita hankalasti ylipäätään. Hiljaisuus ei yleensä ole äänen puutetta, se on jatkuvaa kohinaa kaikkeudesta ja läheltä. Kerrostalon hiljaisuus on vettä putkissa, ovia jossain kaukana. Metsän hiljaisuus on tuulta oksissa, siipien kahinaa, lintujen huutoja.

Ja jos lukittaudut pois kaiken äänen luota, niin hiljaiseen kuin suinkin, lopetat hengittämisen, kohisee veri ja sydän aivan kuuloetäisyydellä.

Amu vin mem!
Iufoje tio estas tro facilega.

Minun saduissani hiljaisuus on kaunista ja lempeää. Hiljaisuutta kuunnellaan ja lauletaan ja maistellaan ja tunnetaan sormenpäissä. Sanat ovat kömpelöitä ja kolisevia hiljaisuuden rinnalla, ja joskus vain kuiskaus voi todella olla hiljaisuuden arvoinen.

Amu ankaû vian amikojn.
Tion mi povas fari.

Minä muistan hankalasti, mutta minä muistan asioita ja hiljaisuuksia, ja kuiskauksia. Kaikki kuiskaukset eivät ole kauniita, mutta monet ovat, ja ne minä haluan muistaa. Toisaalta on osa kuiskauksista ollut pelokkaitakin, sellaisia joita ei mielellään muistaisi, mutta jotka nekin sisältävät arvonsa.

Silentu

Hiljaisuus. Sulje silmäsi, minä olen lähellä, melkein kosketan (mutta joskus voi olla lähellä koskemattakin). Kuuletko hengityksen korvaa vasten?

Mi amas vin.

Muisto

Tänään, juodessani cappuccinoa puolen litran kupista (kerron siitä myöhemmin, ole tarkkana), muistin erään asian. Sekoitin cappucciooni belgialaista suklaakaakaojauhetta (lahja ystävältä) tismalleen yhden teelusikallisen, neljä teelusikallista hasselpähkinäcappucinoa, puoli desilitraa jääkylmää maitoa ja yhden palan tummaa suklaata. Mmh. Join sitä huoneessani, jonka lämpötila on +18 astetta, ja hymyilin.

Eräänä aamuna, ollessani suunnilleen 12-vuotias, isäni huomasi aamulla että kaakaojauhe oli loppu. Elettiin joululoman loppupuolta, ja meillä oli laatikoittain konvehteja ja Fazerin sinisiä karkkeja. Hän otti muutaman jälkimmäisiä, kasarin ja maitoa, ja teki kaakaota. Muistan yhä ettei se maistunut yhtään kaakaolle, lähinnä miedosti suklaiselle maidolle ja talvelle. Lämmintä, haaleaa, vivahteikasta. Se on kaunis muisto, kevyttä välittämistä ja rakkautta. Jos kaakaota ei ole, niin sitä sitten tehdään siitä mitä on.

Edellinen merkintä hymyilytti. 23 pistettä, hurjaa. Toivottavasti Fabian ei ole sekoamassa, se olisi pelottavaa. (Tai no, riippuen sekoamistavasta - pieni sekoaminen silloin tällöin lienee paikallaan.)

Koska tämä on blogi, lienee asiallista joskus kertoa viimeaikaisista tapahtumistakin. Siispä kerron kolme muistoa viikonlopulta. Vain kolme, koska aion kertoa ne yksityiskohtaisesti.

Muisto numero yksi

Aamu. Istuin bussissa Tampereella, hengitys löi ikkunaa vasten ja muuttui näkymättömäksi. Minä istuin sinisellä istuimella, jalassani soljekkaat nahkakengät, kommunistilakki sylissä, hiukset sekaisin ja takussa. Kassi painoi jalkoja. Kuski oli ollut vakava ja eikä vastannut tervehdykseen, minua painoi syyllisyys lintsaamisesta. Jännitti, osaisinko painaa pysähdysnappia oikeassa kohtaa?

Löysin ulos. Seisoin ja hengitin syvään, kassin remmi pureutui lapasen läpi kämmeneen. Aamu oli hämärä, talvi muttei vielä lunta, vain aavistus puuteria routamaassa. Kävelin ja ajattelin osaisinko olla kun asioita oli muuttunut. Ja pääsin perille. Ovella minua tultiin vastaan, unisuutta, ja kiipesin ylös. Minulle tarjottiin teetä ja ystävyyttä, se oli kaunista. Hymyilijöitä oli kaksi, molemmat erilaisia, toinen hiljaisempi omalla tavallaan ja toinen taas toisella. Vastaanottamisen jalo taito. Minä olin toivottu, ja se oli onnea.

Muisto numero kaksi

Yö. Minä makasin sohvalla, käpertyneenä kerälle, minun oli vähän kylmä sillä oli tuuletettu ja olimme käyneet kävelemässä ulkona. Claes makasi ehkä metrin päässä, hetekalla joka oli rikki, ja Emli, Kuura ja Miikael kädenojennuksen toisella puolen selkänojaa. Minä puhuin ja Claes puhui ja se oli hiljaista mutta jollain tavoin lempeää, hymyilyttävää. Minä nauroinkin ja pelkäsin että ne muut häiriintyvät kun haluavat nukkua, ja minun äänessäni oli öistä riitettä kuten aina kolmen jälkeen, ja Emlin äänessä huvittuneisuutta, Claesin äänessä sitä samaa huolimattoman tyylikästä vivahteikkuutta. Minä en muista mistä puhumme, en yhtään aihetta, mutta se oli suloista, kuin olisi kuunnellut ystävyyttä.

Muisto numero kolme

Me kaikki kolme kävelimme, oli hämärää ja yö ympärillä, kaksi taaempana, Kuura ja Claes, minä edellä. Pysähdyin ja katsoin ylöspäin, ja katulampun valossa kuusen käheät sormet, metsän väri jota talvi tuuditti. Valo heijastui jäähileestä, rungon harsosta, ja minä katsoin ja katsoin ja se oli kaunista, ja kuulin Claesin ja Kuuran puheen vain sävynä, hiljaisina sanoina jotka sulautuivat yhteen, ja minä olin hetken yksin ja silti heidän kanssaan.

Minä kaipaan heitä, kaipaan kaikkia, mutta minulla on muistoja, paljon enemmän kuin vain kolme vaikka kolmessakin on hurjan paljon enemmän kuin osasin kuvitella.

Minä kerään nämä kolme hetkeä, kuin Turms keräsi elämänsä kiviä, ja otan ne esiin kun olen surullinen. Kirkkaat värit, tumman tuulen kuiskima lähteen pinta ja nurmen auringonkutittama vihreä rinnakkain.

Näkymätön

Tiesittekö, että edellisessä merkinnässä on yhteensä 23 pistettä? Tämä pitää toki paikkansa vain silloin, kun laskee päivämäärän mukaan osaksi merkintää.

Silmien avaaminen yksityiskohdille on helppoa. Kun katson nyt ympäri asuntoani, näen kaiken punaisen esiin nousevana, kortteja seinällä, toimistotuoleja, kansioita, kirjojen selkämyksiä, verhoja, rusinapaketteja... Ja kun koen punaisen nähdyksi, voin vaihtaa siniseen, ja jälleen silmät hakevat itsestään pyydetyt värit. Samanlainen ilmiö kävi minulle joskus, kun menin ensimmäiselle teoriatunnille autokoulussa. Puhuttiin liikennemerkeistä, ja käytiin läpi niitä, eikä mitään uutta tullut opittua. Kun sen jälkeen kävelin kotiin, oli maailma täysin muuttunut.

Miten voi kävellä saman reitin sata kertaa, ja olla näkemättä mitä sen varrella on? Liikennemerkkejä, niitä oli joka puolella ja ne käskivät tehdä tai enemmän olla tekemättä asioita. Hämmästyin paljolti, kun huomasin koko ajan uusia, ja saatoin jopa kävellä niiden vierestä, ilman että ennen olin edes huomannut moisia. Silloin ilmiö oli minulle täysin uusi, pidin sitä aika ihmeellisenä, mutta en oikein ymmärtänyt mitä oli käynyt.

Kirjoitin äsköiseen kappaleeseen 33 eetä. Ne on helppo laskea, ajattelee vain e-kirjainta tarpeeksi, ja mieli nostaa ne tekstistä esiin. Ikään kuin niissä olisi jotain erityishuomiota vaativaa.

Yksityiskohdat on helppo nähdä, mutta enimmäkseen ihminen on niille sokea. Niitä on liikaa, jos niitä seuraisi koko ajan, ei voisi enää kohdistaa katsettaan kun silmät hyppisi ympäriinsä poimimassa kaikkea erilleen.

Olin kerran Nuorten filosofiatapahtumassa Helsingissä. Luento oli loppumaisillaan, ja halusin nähdä oliko yleisössä tuttuja, joten menin seisomaan salin ovien ulkopuolelle. Ovet avautuivat väkijoukko virtasi, ja pian kävi ilmi, että kukaan ei nähnyt minua. Se on liioittelua tietenkin, sadoista ihmisistä varmasti jokunen, mutta yleisesti ihmiset katsoivat minun vierestä tai läpi. Olin liikennemerkki, kukaan ei törmännyt minuun mutta ei myöskään nähnyt. Hienoin hetki oli se, kun lopulta joku tuttu osui väkijoukkoon, pysähtyi 40 sentin päähän minusta, katsoi hitaasti aivan pääni viereen, ja käveli pois tajuamatta että olin siinä.

Yksityiskohdat on helppo nähdä.

Ne minä kirjoitin lauluuni hänestä muistoksi, jota tuntenut en

Tuon toisen blogimerkinnästä tuli mieleen Leena Krohn ja Ettei etäisyys ikävöisi. Istuin pikkukirkon, sellaisen hirsistä rakennetun tumman rakennuksen sylissä, keittiössä jossa kahvinkeitin korisi kuin keuhkokuumeessa, ja luin. Patteriin ei ollut mukava nojata, mutta se tammikuu oli kylmä, ja minun selkäni mukavan lämmin. Muistan että sivulla 37 oli kahviläikkä, ja että minua pelotti, koska shokkireaktion vuoksi minun oli pakko puhua ihmisille ihan liikaa, ja sekin tammikuu oli murrosvaihe, sillä silloinkin minä tarvitsin ihmisiä ympärilleni.

Minä muistan että matiolasissani oli särö johon satutin huuleni, ja että kirjan kansi oli minusta ahdistavan tummasävyinen. Muistan riepumaton kodikkuuden ja lattian naarmut, muistan sen miten minua harmitti kun ei ollut villasukkia laitettavaksi jalkoihin.

Minä pidän metsistä, pidän sammalen tuoksusta ja siitä, kuinka heinänkorret hipovat jalkoja. Pidän siitä kuinka niskaan tipahtaa lunta oksalta, vaikka nykyään lunta ei olekaan tarpeeksi. Pidän huurteisista kallioista, jääpuikoista joita kosken kohina huuhtoo, pidän nurmettuneista poluista ja lehtometsistä.

Mutta minä rakastan sanoja, ilman niitä en voisi kuvata maailmaa sellaisena kuin sen näen. En minä voi nytkään, ihminen näkee liikaa ja vain omien silmiensä kautta, enkä voi koskettaa toisen käsillä, koskaan. Se on surullista koska minä haluaisin ymmärtää niin paljon, ja ymmärtämystä tavoitellessani työnnän kaikki pois, sen sijaan että yrittäisin päästä lähemmäs. Ymmärtäminen on vaikeaa.

Minä pidän äänistä, siitä kun joku lausuu minulle sanoja ja ne kietoutuvat yhteen värikylläiseksi kankaaksi, ja siitä miten se kangas on joskus juuttikangasta ja joskus silkkiä, joskus boijia ja joskus verkaa, joskus sileää keinokuitua ja joskus villaa. Miten minä voin kuunnella ja kietoutua siihen. Juuri nyt minun on vaikea olla vaiti, mutta tämä menee ohi, ja sitten voin taas kuunnella hiljaa.

Kirjastoista pidän, minäkin. Rakastan pyörimistä silmät kiinni ja sormen tökkäämistä hyllyyn satunnaisesti, pidän palautettujen kirjojen hyllystä josta voin ottaa satunnaisesti mukaan jotakin, pidä kirjojen välistä löytyvistä lainauskuiteista. Usein lainaan kuittien mukaan kirjoja kun sellaisia löydän. Minä rakastan tietohyllyjä, kaikkea sitä muka epäolennaista mitä ihmiset ovat kirjoittaneet, sitä jolla voi piirtää itselleen kuvia joita ei ole koskaan ennen nähnyt.

Ja minä olen väsynyt nyt, uni silittää hiuksia ja sivelee silmäluomia, mutta en voi nukkua sillä tänään on koulupäivä ja se väsyttää entisestäänkin, kaikki pilkkusäännöt ja vivahteet äänissä ja pulpettien natina ja hälinä ja ajattelu. Mutta kun pääsen kotiin minä nukun ja tämän päivän minä vain nukun, jotta jaksaisin.

Kaukaisuus silmien takana

Yksityiskohtia on paljon. Tai Paljon. Minä en lue paljon kirjoja, minua muistutettiin siitä, mutta sekin on selitettävissä... Kirjallisuus vangitsee, jättää etsimään merkitystä rivien väleistä tai valituista sanoista ja alkukirjaimista, sen sijaan että voisi tehdä jotain muuta, jotain missä yksityiskohdat elävät ja huutavat ja näkyvät aivan eri tavoin. Minä en sano, että kirjallisuus olisi huonoa tai sen yksityiskohdat olisivat huonoja, nautittavimmillaan tekstistä voi nostaa hyvinkin paljon kaiken näköistä, mutta. Tavallaan pidän niistäkin yksityiskohdista, ja vaikka siitäkin, että edellisen merkinnän sulkulause saa sen näyttämään siltä kuin olisin ollut vieressä kun henkilökuvausta kirjoitettiin ja.

Eksyin aiheesta. Hmm, sen sijaan että käyttäisin kymmenen tuntia lukiakseni kirjaa, jossa yksityiskohdat on joku minulle valinnut ja tarjonnut, minä voin kävellä katselemaan puita, ja etsiä itse omat yksityiskohtani. Jos istuu männyn edessä puoli tuntia, ehtii tietoa kerätä huomattavasti enemmän, kuin puolen tunnin lukuhetken aikana (kaikki eivät lue 300 sivua siinä ajassa, ja minä en edes 30:a). Minkä värisiä neulaset on, onko puu terve vai kärsiikö, saasteista, kuivasta, miten paljon neulasia on, mihin suuntaan ne osoittavat, miltä oksalta olisi sopivin katsoa ali kulkevaa elämää? Jos nyt todella yksityiskohtiin lähdetään, niin männyt eivät ole parhaita puita kiipeämiseen, itse nautin enemmän omenapuista, ne ovat vankkoja ja eloisia.

Puoli tuntia metsässä vastaan kymmenen kirjan kanssa, ja minä valitsen metsän. Metsää ennemmin olisin silti järven rannalla, kuuntelisin mitä tuuli puhuu, haistelisin ilmaa, mitä sen mukana kulkee, kokeilisin kädellä veden lämpöä, kahlaisin katsomaan, millainen pohja on kymmenen metrin päästä, ja millaisen näkymän saa kiipeämällä rantakivien päälle. Tai katsoisin auringonlaskua taivaalla ja veden pinnalla, yrittäisin erottaa mustasta horisontista niemiä ja saaria, istuisin hiljaa ja kuuntelisin musiikkia pään sisällä. Sellaiset hetket, kun keskellä suurta järveä katselee kaikkea punaista ympärillä, ja yrittää arvata mikä kaikista samannäköisistä mustista saarista on koti, sellaiset hetket ovat muistamisen arvoisia. Ja kun lopulta huomaa, että se ranta jota ohittaa onkin tutunnäköinen, ja kun haistaa nuotiosavun ja kun...

Nuotiot eivät kuulu metsiin, ne kuuluvat takapihoille ja erityisesti kesämökeille.

Eikä tällaisiin tapahtumiin mene aikaa kuin joitain hetkiä, puoli tuntia rantaveden tutkimiseen, kaksi tuntia soutamiseen ja viisitoista minuuttia auringonlaskuun.

Ja mieluummin kuin lukisin kirjan, menisin kirjastoon, en lainatakseni sieltä mitään, sillä enhän kuitenkaan saisi luetuksi, vaan nähdäkseni ihmisiä, laskiakseni yksityiskohtia. Joku kulkee edestakaisin kirjahyllyjen ja tietokannan välillä, kerää valtavaa pinoa, toinen kirjoittaa listaa, ja hakee haluamansa kirjat kerralla. Kuka ei näytä omaavan suuntaa ollenkaan, kulkee vain ympäriinsä poimimassa satunnaisuuksia. Miten joku tarvitsee apua, ja odottelee arasti kirjastotyöntekijän vieressä, että tulisi huomatuksi, ja kun ei tule, alkaa selata kirjoja hyllyssä jotta ei näyttäisi liian hassulta. Ja tietysti voi seurata sitäkin, millaisia kirjoja millaiset ihmiset mukaansa poimivat (vaikka se tuntuu hieman yksityisyyden loukkaamiselta).

Mieluummin kuin luen kirjan, luen ystävää. Kuka se on, joka väittää minun olevan yksityiskohtainen? Paraskin puhumaan mokoma, itse on taiteilija ja kyyhkynen. Ja hymyilee ainakin seitsemällä eri tavalla, ja nauraa ja sanoo ettei naura, ja ajattelee ja välittää enemmän kuin mitä minä edes osaisin. Ja tiskaa niin että lautasiin jää jäämiä, joita ei näe mutta tuntee, ja tiskaa uudelleen paremmin. Ja löytää maailmoja asioista ja asioita maailmasta.

Yksityiskohtia on Paljon. Tai paljon.

Kissamme makaa sohvan selkänojalla, sulkee ja avaa silmiään ja näyttää siltä kuin maailmassa olisi hieman jotain vialla, ja etsii parempaa asentoa. Sen turkki nousee ja laskee hengityksen tahtiin, hoivaviettti ja lämpö leviää huoneeseen. Sen sijaan että lukisin kirjan, voisin mennä silittämään kissaa.

Kuinka kastanjat kukkivat sinä talvena kun synnyin

Ulkona on loskaa ja pimeää, maa ei voi kuivata hiuksiaan pyyhkeseen joten ne sojottavat sekaisina ja liimautuvat kamaran routaista otsaa varten. Lumi on katoamassa ja se on surullista, ja maailma on vähän liian harmaa jotta sitä jaksaisi katsoa väreinä juuri nyt.

Onneksi on yksityiskohtia. Mekaaniset tähdet lyhtypylväissä, soran kostea rahina, tuon toisen kirjoittajan hymy kun tiskataan yhdessä astioita. Me kirjoitamme yhdessä yksityiskohdista, maailman kvarkeista, jotka ovat outoja ja lumoavia, todellisiakin. Me katsomme ylös ja alas, me etsimme kauneutta siitä, mitä ei usein nähdä kun ei katsota tarpeeksi syvälle, pinnan ja ankeuden keskelle.

Minä pidän tuosta toisesta, se pursuaa yksityiskohtia. Se on silmänkääntäjä ja kapinallinen, se on sonetinsäveltäjä ja minimalisti, se on filosofinen pohdiskelija joka kutittaa hymyjä esiin. (Ja se käski muistuttaa, että on myös idealisti.)

Ja minä pidän tästä ajatuksesta, siitä, että me voimme etsiä yksityiskohtia yhdessä. Se on suloinen.