Ja kummaa unta näin

Nyt aion puhua heräämisestä.

Tänä aamuna herätessäni olin kovin väsynyt. Kellon tikitys särki korvissa, jalat olivat kömpelöt ja vasta kipu muutti ympäristön todelliseksi kun kolautin varpaani sänkyni metallitolppaan.

Herääminen on vaikeaa. Aamuisin, kello puoli viisi kesällä, on hankalaa nousta. Minä olen aamuihminen, kunhan pääsen ylös asti. Rakastan usvaa, pidän pyöräni natisevista renkaista ja vihreistä viljapelloista, auringon leikistä kosken pärskeissä kun pyöräilen sen yli. Pidän hiljaisesta tavasta, jolla minun ja työtoverini teot täydentävät toisiaan, pidän kahvihetkistä takahuoneessa ja tavaroiden asettelusta paikoilleen kuin ne olisivat suuren palapelin osasia.

Minä en pidä heräämisistä keskellä yötä, hikisenä ja silmät vauhkoina. En pidä siitä, kuinka kieriskelen ja kiskon peittoa vuoroin ylleni, vuoroin pois. En pidä kynnenjäljistä kämmenen ihossa, en päänsärystä, en vatsakrampeista kerran kuussa. En pidä siitä, kuinka keskellä tuollaisia öisiä heräämisiä herään myös todellisuuteen ja tajuan, että jotain on taas tekemättä.

Minä en pidä herätysliikkeistä, jos ne ovat liian fundamentalistisia. Ihmisiä saa herättää ajattelemaan, mutta heitä ei pitäisi herättää vain toiseen uneen, jos he ovat jo aiemmin kuorsanneet täyttä päätä. Heräämisen pitää olla todellista, ei valetta.

Viime yönä minä näin unta. Kun heräsin, maailma oli taas askeleen lähempänä.