Kirjoitan tämän merkinnän nyt heti, sillä nostalgia on vaikea tunne, se räpyttelee lasipurkissa ja hajoaa hiljalleen tomuksi jos sitä pitää vangittuna liian pitkään. Minä rakastan nostalgiaa, rakastan sen siipien sykettä ja tulikärpäskehoa, rakastan muistoja ja niihin heittäytymistä.
Hectorilla on kappale, tai kaksikin. Niillä on sama nimi, osat vain eroavat toisistaan. Olen aina pitänyt niistä molemmista, joskin eri syistä. Aion nyt eritellä sitä vähän, nostalgiapuuskassani. Laitan neulan rahisemaan soittimeen, puhallan pölyt pois sen päältä ja suljen silmäni. Odottakaahan hetkinen.
...ja varjoni tunne mua ei.
Nuo sanat yhdistän poikaan, vihreisiin silmiin ja hetkeen, jona istuimme vuoteella. "Haluaisin joskus ostaa soittimen, istua ja kutsua ystäviäni kuuntelemaan", hän sanoi. Minä vain hymyilin hiljaa. Muistan ensimmäiset säröt siinä suhteessa, muistan kuinka minuun sattui ja se kaikki revittiin auki kun katselin, miten pudotin maitopurkin ja se toinen poika hymyili, vasemmassa poskessa kuoppa ja silmissä liikaa lämpöä, liian paljon välittämistä, ja minä soitin ja kerroin, etten enää pysty.
Mä teen lumilinnan ja aamulla nään
joku maahan sen polkenut on
nyt ennalta aavistaa voin joka sään
talvet syksyiksi muuttuneet on
Muistan tämän tammikuulta. Ulkona sataa lunta, siskoni rakentaa lumiukkoa pikkuveljien kanssa. Yllättäen alkaa sataa räntää, puuha on jätettävä kesken. Kaksi palloa päällekkäin - seuraavana aamuna niitä on jäljellä enää yksi. Kerran, kauan sitten, minä muovailin poronverestä kakkuja Muoniossa ja se hyytyi sormiin, sisällä oli kylmä, mutta me selvisimme. Ja linja-auton takaosassa, kotimatkalla niistä partiokisoista, me lauloimme ja kirjoitimme ikkunan huurteeseen nörttilyhenteitä. Opin silloin mitä tarkoittaa wtf.
oli suolainen ilma ja tähtien vyö
ne hetkessä pois pyyhittiin
Jyväskylä. Me makaamme kaikki seitsemän kiipeilytelineen naruverkostossa, minä kerron missä on Kassiopeia ja valokuvassa näytän punasilmäiseltä. Hameessani on kiliseviä tiukuja. Kun juoksemme katua pitkin, viisi meistä käsikynkässä, yksi kompastuu ja keräännymme kaikki halaamaan häntä. Minä rakastan teitä, vaikka sitä kaikkea ei enää koskaan ole.
nyt pahvista leijani taitoin
sen pilviin mä nousemaan sain
En ole koskaan lennättänyt leijaa. Haluaisin kyllä. Muistan Tanskassa seisseeni suurella ruohokentällä, taivasta vasten kaksi kirkaanpunaista leijaa. Zoomasimme niihin kameralla, muoto oli perhosen. Ja seuraavana aamuna minulla oli kuumetta ja korviin sattui. Muut lähtivät vaellukselle, minä jäin kirjoittamaan telttaan tarinaa, jota en koskaan julkaissut, koska annoin sen tanskalaispojalle - pojalle, joka osasi sanoa suomeksi vain "Alkemia" ja "Olet kiva". Hänen kaksoisveljensä antoi minulle pizzanpalansa kun tiputin omani maahan ja se meni likaiseksi.
tuo kaipuuni menneeseen aikaan
mua piiskaa ja kasvoille lyö
en uskoa tahtoisi taikaan
josta muistuttaa vain joku yö
Kahdeksan on pyhä luku. Muistan kuinka nukuimme pitäen toisiamme kädestä, muistan aamun hiljaiset tunnit kun lähdin ollakseni katsomatta. Muistan Toijalan aamuvarhaisella, rohtuneen lasten leikkikarusellin ja kiskoja piiskaavan tihkusateen. Muistan baarin pöydälle unohtuneen lasin, jonka poimin ystävälleni. Muistan neulaset sukkien läpi ja kaukaa kantautuvat laulut kiveltä. Muistan hattuvarkauteni.
taas törmäilen sääntöihin jyrkkiin
yhä harvemmin hymyillä voin
Sääntöjä, sääntöjä, sääntöjä. Muistan toisen lukiovuoden kevään ja ahdistuksen, päivämäärät jolloin piti olla valmista. Muistan kiellon joulukuussa, kun meidät yritettiin pyyhkäistä olemasta olemassa. Muistan viime kevään ja harvinaiset hymyt, harmaan taivaan ja surulliset aamut kassakoneen raksuttaessa. Muistan maailman suurimman kirjastolaskun.
Nostalgia on kaunista, mutta siitä on vaikea saada otetta. Se voi olla harmaata ja rapistunutta, se voi olla kullankeltaista kuin laimea tee tai höhtyväistä kuin vaahtokarkki. Nostalgiaan on mukava sukeltaa.
Mutta pinnalle on aina hyvä nousta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti