Entrooppi

Minä löysin pöydältä laastarin. Se oli liimapullon, saippuakuplapuhaltimen ja intialaistyylisen kynttiläasetin vieressä. Laitoin sen kirjekuoreen samalla kuin metrin paperia, lähetän sen tytölle jonka kulmakarvasta puuttuu pala. Se ei ollut mitenkään täysin selvää, laastarin sijaan olisin voinut lähettää ruusun terälehden tai 70-lukulaisen kokoelmakasetin. Vaihtoehtoja siis oli, sen sijaan helpompi oli tietää mikä ei mahdu kirjekuoreen tai painaa liikaa, lintuveistokset ja pienet kirjat ja cd-levyt ja kaikki pienet rasiat.

Minun pöytäni heijastaa minun elämääni. Siihhen on ladottu vieri viereen asioita jotka on minulle tärkeitä ja asioita joita pidän kauniina ja asioita jotka minulla ovat työn alla nyt tai hetki sitten tai kohta. Vaseliinipurkki kertoo siitä kun yritin luoda värjäävää ihovoidetta, Harry Potterit muistuttavat lukumaratonprojektista, lehdet joita ei ole heitetty pois näyttävät kiinnostuneelta millaisia lehtiä luen. Nuottikirjoihin on kirjoitettu musiikkiharrastus ja osin -makukin.

Järjestystä ei ole, kaikki on vain vieri vieressä ja mikä mihinkin suuntaan. Jos minkä vain kynttilän pöydällä sytyttäisi, olisi seurauksena tulipalo ja lukeakseen mitään pöydältä on järjestettävä uudelleen tai pudotettava lattialle. Mikään ei silti ole pöydällä satunnaisesti, vaikka tämän suhteen vaaditaan uskoa, minulla ei ole todistetta väitteelle. Katsomalla ja tutkimalla minun pöytääni oppii luultavasti enemmän kuin katsomalla ja tutkimalla suoraan minua itseäni.

Uskon, ettei tämä ole poikkeuksellista, eri ihmiset vain levittävät elämänsä näkyviin eri tavoin ja eri paikkoihin. Uskon, ettei tämä ole myöskään yksikäsitteistä, oikealla näkökulmalla voi löytää useampia paikkoja joihin olen levittänyt elämäni. Sen kun tutkii yksityiskohtia.