Unen lahja

Joskus kun olin pieni, oli unen saaminen vaikeata. Tämä on äärimmäisen vähättelevä sanavalinta, sillä vaikea kuvaa tilannetta vain hyvin hieman. Eikä kyse edes ollut siitä, enemmänkin oli hankalaa lopettaa olemasta hereillä, kaikki päivän aikana koettu, jokainen yksityiskohta kiersi kehää pään sisällä. Sen estäminen oli hieman kuin yrittäisi pitää vettä valumasta nyrkin sisältä, yhden kohdan kun saa pitämään niin toisaalta valuu. Ja jos päivän saikin sammumaan, niin mieleen syttyi päivistä seuraava tai sitten jokin satunnainen filosofinen miete.

Puoli tuntia valveilla maaten miettien sitä lukua kirjaa minkä juuri luki. Entä jos olisikin käynyt toisin, valinnat olisi ollut muut. Entä jos olisi vain sattunut osumaan johonkuhun toiseen, mitä päähenkilö sitten ja. Puoli tuntia ei ole mitään, puolessa tunnissa jos nukahti niin oli hämmennykselle aihetta. Kaksi tuntia sen sijaan oli tavallista, viisi tuntia hieman harvinaisempaa, seitsemän tuntia tuli valvottua vain joskus. Ehkä kerran kahdessa tai kolmessa viikossa.

Ehkä silloin en ollut vain väsynyt? Minä en tiedä, on tavallaan vaikea muistaa, koska enhän minä ylipäätään muista. Tai, tiedän että niinä öinä en ollut, en ainakaan yleensä. Joskus olin enkä siltikään voinut nukahtaa, mutta yleensä aivan valveilla makasin ja vain mietin ja makasin ja mietin. Huone pimeänä valot pois ja musiikki soi niin hiljaisella kuin mahdollista, asetettu sammumaan 60 minuutin jälkeen. Reilu puoli tuntia myöhemmin, juuri ennen musiikin sammumista nappia painamalla siihen tuli lisäaikaa. 50 minuuttia tällä kertaa, sillä tavoin soitin toimi, se antoi aina seuraavaksi pienimmän. Lopulta kun oli tavoitettu jo 10 minuuttiakin, piti aloittaa alusta tai maata hiljaisuudessa. Opein ulkoa soittimen kaukosäätimen kaikki napit, mitä ikinä tahdoin tehdä yön pimeydessä sillä laitteella, se kävi laittamatta valoja.

Silloin myös luin kirjoja paljon. Niitä luettiin kokonaisina, muistan lukeneeni jonain yönä Iskuryhmä Rainbowin, silloin oli kesä ja oli siksi ihan mahdollistakin valvoa aamukymmeneen kirjan kanssa. Sängyssä en nukahtanut sen jälkeenkään, kiipesin mäkeä ylös isompaan mökkiin, istuin nojatuoliin ja nukuin neljä tuntia.

Samalla tavoin luin kolme ensimmäistä Harry Potteria, kolmena eri yönä kerralla ja kokonaan. Neljännen luin kahtena, ja viidennen englanniksi viikossa eri öitä. Tätäkin muistellen otin toissaviikolla (vaiko jo sitä edeltäen?) tavoitteeksi lukea kaikki Potterit yhden viikon aikana. Nyt olen jo neljännen loppupuolella, enää en pysty lukemaan niin kuin ennen.

Minä en täysin tiedä miten opin nukkumaan, tai milloin. Tavallaan se on helpotus, että voi painaa pään tyynyyn ja tietää ettei siinä mene puolta tuntia kauempaa, ellei satu olemaan paha päivä. Mutta toisaalta, mitä se oikeastaan tarkoittaa? Enää en makaa neljää tuntia ihmetellen ihmissuhteita tai maailman syntyä, en valvo pohtien miksi tarinassa piti käydä niin surullisesti, miksi eivät osapuolet onnistuneet ymmärtämään toisiaan.

Se on muuten jännä yksityiskohta. Pienempänä minä oikeasti vietin hirveän paljon aikaa miettien miten konfliktit kirjoissa oltaisiin vältetty, jos olisi keskusteltu enemmän. Ja kirosin ihmisten typeryyttä.