Muisto

Tänään, juodessani cappuccinoa puolen litran kupista (kerron siitä myöhemmin, ole tarkkana), muistin erään asian. Sekoitin cappucciooni belgialaista suklaakaakaojauhetta (lahja ystävältä) tismalleen yhden teelusikallisen, neljä teelusikallista hasselpähkinäcappucinoa, puoli desilitraa jääkylmää maitoa ja yhden palan tummaa suklaata. Mmh. Join sitä huoneessani, jonka lämpötila on +18 astetta, ja hymyilin.

Eräänä aamuna, ollessani suunnilleen 12-vuotias, isäni huomasi aamulla että kaakaojauhe oli loppu. Elettiin joululoman loppupuolta, ja meillä oli laatikoittain konvehteja ja Fazerin sinisiä karkkeja. Hän otti muutaman jälkimmäisiä, kasarin ja maitoa, ja teki kaakaota. Muistan yhä ettei se maistunut yhtään kaakaolle, lähinnä miedosti suklaiselle maidolle ja talvelle. Lämmintä, haaleaa, vivahteikasta. Se on kaunis muisto, kevyttä välittämistä ja rakkautta. Jos kaakaota ei ole, niin sitä sitten tehdään siitä mitä on.

Edellinen merkintä hymyilytti. 23 pistettä, hurjaa. Toivottavasti Fabian ei ole sekoamassa, se olisi pelottavaa. (Tai no, riippuen sekoamistavasta - pieni sekoaminen silloin tällöin lienee paikallaan.)

Koska tämä on blogi, lienee asiallista joskus kertoa viimeaikaisista tapahtumistakin. Siispä kerron kolme muistoa viikonlopulta. Vain kolme, koska aion kertoa ne yksityiskohtaisesti.

Muisto numero yksi

Aamu. Istuin bussissa Tampereella, hengitys löi ikkunaa vasten ja muuttui näkymättömäksi. Minä istuin sinisellä istuimella, jalassani soljekkaat nahkakengät, kommunistilakki sylissä, hiukset sekaisin ja takussa. Kassi painoi jalkoja. Kuski oli ollut vakava ja eikä vastannut tervehdykseen, minua painoi syyllisyys lintsaamisesta. Jännitti, osaisinko painaa pysähdysnappia oikeassa kohtaa?

Löysin ulos. Seisoin ja hengitin syvään, kassin remmi pureutui lapasen läpi kämmeneen. Aamu oli hämärä, talvi muttei vielä lunta, vain aavistus puuteria routamaassa. Kävelin ja ajattelin osaisinko olla kun asioita oli muuttunut. Ja pääsin perille. Ovella minua tultiin vastaan, unisuutta, ja kiipesin ylös. Minulle tarjottiin teetä ja ystävyyttä, se oli kaunista. Hymyilijöitä oli kaksi, molemmat erilaisia, toinen hiljaisempi omalla tavallaan ja toinen taas toisella. Vastaanottamisen jalo taito. Minä olin toivottu, ja se oli onnea.

Muisto numero kaksi

Yö. Minä makasin sohvalla, käpertyneenä kerälle, minun oli vähän kylmä sillä oli tuuletettu ja olimme käyneet kävelemässä ulkona. Claes makasi ehkä metrin päässä, hetekalla joka oli rikki, ja Emli, Kuura ja Miikael kädenojennuksen toisella puolen selkänojaa. Minä puhuin ja Claes puhui ja se oli hiljaista mutta jollain tavoin lempeää, hymyilyttävää. Minä nauroinkin ja pelkäsin että ne muut häiriintyvät kun haluavat nukkua, ja minun äänessäni oli öistä riitettä kuten aina kolmen jälkeen, ja Emlin äänessä huvittuneisuutta, Claesin äänessä sitä samaa huolimattoman tyylikästä vivahteikkuutta. Minä en muista mistä puhumme, en yhtään aihetta, mutta se oli suloista, kuin olisi kuunnellut ystävyyttä.

Muisto numero kolme

Me kaikki kolme kävelimme, oli hämärää ja yö ympärillä, kaksi taaempana, Kuura ja Claes, minä edellä. Pysähdyin ja katsoin ylöspäin, ja katulampun valossa kuusen käheät sormet, metsän väri jota talvi tuuditti. Valo heijastui jäähileestä, rungon harsosta, ja minä katsoin ja katsoin ja se oli kaunista, ja kuulin Claesin ja Kuuran puheen vain sävynä, hiljaisina sanoina jotka sulautuivat yhteen, ja minä olin hetken yksin ja silti heidän kanssaan.

Minä kaipaan heitä, kaipaan kaikkia, mutta minulla on muistoja, paljon enemmän kuin vain kolme vaikka kolmessakin on hurjan paljon enemmän kuin osasin kuvitella.

Minä kerään nämä kolme hetkeä, kuin Turms keräsi elämänsä kiviä, ja otan ne esiin kun olen surullinen. Kirkkaat värit, tumman tuulen kuiskima lähteen pinta ja nurmen auringonkutittama vihreä rinnakkain.