Ensinnäkin, joskus sitä huomaa, että kliseetkin voivat olla kauniita. Ajatuksiini hypähti jostakin lause, vain yksi ainoa lause, enkä voi käyttää sitä missään sillä se kuulostaa jo valmiiksi kovin kliseiseltä. Taidan siis kertoa sen tässä blogimerkinnässä.
Sinä yönä hän maalasi maailman, ja se oli kaunis.
Pidän tuosta ajatuksena paljon. Sitä ei voi kuitenkaan koskaan käyttää, koska se on jo itsessään kulunut, sen kauneus on rispaantunut ohueksi. Haluaisin mielelläni aloittaa sillä tarinan, mutta se on valitettavasti mahdotonta. Ihmiset polkevat kauneuden maahan, vetävät sen hennon pinnan raastinrautaa vasten, purevat hampaillaan ja sylkäisevät pois kuin makunsa menettäneen purukumin. Se on minusta kovin surullista.
Toiseksi ymmärsin, miten paljon pidän erään henkilön äänestä. Se on hyvin monipuolinen, vaikka hän yleensä puhuukin tietyllä tavalla. Eglanniksi siinä oli paljon enemmän sävyjä, hänen nauraessaan se oli tiivis kuin pelastushuopa ja yhtä lämmin kuin poskea kutittava auringonsäde keväisin. Pidän siitä miltä se kuulostaa hienostelevaa taiteilijaa matkittaessa. Ylipäätään pidän siitä kovasti.
Kolmanneksi tajusin, etten saa koskaan mitään tehtyä. Kalenterini hehkuu merkintöjä ja työmääriä, määräaikoja ja ties mitä. Ei minusta ole siihen. Luojan kiitos lukuloma alkaa pian ja sitten voin nukkua aamuisin myöhään ja keskittyä. Järjestelmä kahlitsee, tukahduttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti