Ne minä kirjoitin lauluuni hänestä muistoksi, jota tuntenut en

Tuon toisen blogimerkinnästä tuli mieleen Leena Krohn ja Ettei etäisyys ikävöisi. Istuin pikkukirkon, sellaisen hirsistä rakennetun tumman rakennuksen sylissä, keittiössä jossa kahvinkeitin korisi kuin keuhkokuumeessa, ja luin. Patteriin ei ollut mukava nojata, mutta se tammikuu oli kylmä, ja minun selkäni mukavan lämmin. Muistan että sivulla 37 oli kahviläikkä, ja että minua pelotti, koska shokkireaktion vuoksi minun oli pakko puhua ihmisille ihan liikaa, ja sekin tammikuu oli murrosvaihe, sillä silloinkin minä tarvitsin ihmisiä ympärilleni.

Minä muistan että matiolasissani oli särö johon satutin huuleni, ja että kirjan kansi oli minusta ahdistavan tummasävyinen. Muistan riepumaton kodikkuuden ja lattian naarmut, muistan sen miten minua harmitti kun ei ollut villasukkia laitettavaksi jalkoihin.

Minä pidän metsistä, pidän sammalen tuoksusta ja siitä, kuinka heinänkorret hipovat jalkoja. Pidän siitä kuinka niskaan tipahtaa lunta oksalta, vaikka nykyään lunta ei olekaan tarpeeksi. Pidän huurteisista kallioista, jääpuikoista joita kosken kohina huuhtoo, pidän nurmettuneista poluista ja lehtometsistä.

Mutta minä rakastan sanoja, ilman niitä en voisi kuvata maailmaa sellaisena kuin sen näen. En minä voi nytkään, ihminen näkee liikaa ja vain omien silmiensä kautta, enkä voi koskettaa toisen käsillä, koskaan. Se on surullista koska minä haluaisin ymmärtää niin paljon, ja ymmärtämystä tavoitellessani työnnän kaikki pois, sen sijaan että yrittäisin päästä lähemmäs. Ymmärtäminen on vaikeaa.

Minä pidän äänistä, siitä kun joku lausuu minulle sanoja ja ne kietoutuvat yhteen värikylläiseksi kankaaksi, ja siitä miten se kangas on joskus juuttikangasta ja joskus silkkiä, joskus boijia ja joskus verkaa, joskus sileää keinokuitua ja joskus villaa. Miten minä voin kuunnella ja kietoutua siihen. Juuri nyt minun on vaikea olla vaiti, mutta tämä menee ohi, ja sitten voin taas kuunnella hiljaa.

Kirjastoista pidän, minäkin. Rakastan pyörimistä silmät kiinni ja sormen tökkäämistä hyllyyn satunnaisesti, pidän palautettujen kirjojen hyllystä josta voin ottaa satunnaisesti mukaan jotakin, pidä kirjojen välistä löytyvistä lainauskuiteista. Usein lainaan kuittien mukaan kirjoja kun sellaisia löydän. Minä rakastan tietohyllyjä, kaikkea sitä muka epäolennaista mitä ihmiset ovat kirjoittaneet, sitä jolla voi piirtää itselleen kuvia joita ei ole koskaan ennen nähnyt.

Ja minä olen väsynyt nyt, uni silittää hiuksia ja sivelee silmäluomia, mutta en voi nukkua sillä tänään on koulupäivä ja se väsyttää entisestäänkin, kaikki pilkkusäännöt ja vivahteet äänissä ja pulpettien natina ja hälinä ja ajattelu. Mutta kun pääsen kotiin minä nukun ja tämän päivän minä vain nukun, jotta jaksaisin.